maanantai 12. elokuuta 2013

Ehdinpäs!

Villa Roosan kesänäyttely oli sunnuntaina viimeistä kertaa avoinna, ja olin äitini kanssa sopinut näyttelytreffeistä heti kun palaan Suomeen. Treffit oli sovittu klo 11. Kävi sitten kuitenkin niin, että yllättävän pahan jetlagini takia en ollut saanut nukuttua muutamaa hassua tuntia enempää sitten Dallasista lähdön. Vielä aamukahdeksan aikaan (edelleenkin vailla unta) olin kovasti menossa näyttelytreffeille. Aivoni eivät siinä väsymystilassa enää kyenneet kyseenalaistamaan ajatuksiani tyyliin "näinköhän jaksat herätä, jos nyt nukahdat?" tai "kannattaisiko siirtää myöhemmäksi?"... Heräsin klo 13 ovikellon sitkeään soimiseen. Vielä silloinkaan en oikein ymmärtänyt, että mitä olisi pitänyt tehdä ja miksi. Vasta nähdessäni äitini oven takana, alkoi päässäni raksuttamaan. Tosin hyvin hiljaa ja hitaasti.




Meidän yhteinen näyttelyretki siis peruuntui. Äidillä oli jo muita menoja, ja hän pääsikin niille lähtemään huojentunein mielin, kun oli nähnyt minut hereillä ja hengissä. Siskoni sitten ehdotti, että haluaisinko hänet mukaan, ja tietenkin halusin! Teki niin hyvää päästä ihmisten ilmoille, vaikka väsymys olikin armoton.

En ole eläissäni kokenut näin voimakasta jetlagia. Väsyttää, mutta uni ei tule. Sen sijaan nälkä tulee milloin sattuu, ja yölliset kokkailuhetket ja keittiössä hillumiset eivät ainakaan edistä unen tuloa. Tiedän, ei ole fiksuin teko hypätä pois sängystä, kun pitäisi yrittää kaikin keinoin saada unta, mutta puolustaudun sillä, että olen niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kestäneet nälkää kovin hyvin. Jos nälkä iskee, ruokaa on saatava, olkoon ajankohta mikä tahansa.


Taidenäyttely oli tällä kertaa ehkä enemmän kuin koskaan terapeuttinen kokemus. Mieli sai levätä ja sain oloni positiiviseksi taas. Kaikenlainen kauneus on sielulle sama kuin kokovartalohieronta kropalle.


Ei kommentteja: