sunnuntai 18. elokuuta 2013

Jäin koukkuun. Taas.

Seuraava paljastus kuuluu sarjaan paheista parhaimmat. Paljastus voi hurjuudessaan yllättää, mutta tässä se tulee: ostan joskus lehden tai kirjan pelkästään kannen kuvan perusteella. Siis kuvan, teksteistä viis. Ehdottomasti katson myös elokuvia mainosjulisteen hyvännäköisyyden takia sekä valitsen kylppäriini ne shampoot ja hoitoaineet, joiden purkin design on onnistunut. Haluaisin myös ostaa autoja lähes pelkästään niiden värin perusteella, mutta onneksi lähipiiriini kuuluu järjen ääniä, enkä siksi ole päässyt toteuttamaan itseäni tällä saralla. Hajuvesiä en sentään osta pullon perusteella. Tiedän, että jotkut tekevät sitäkin, eikä siinäkään kyllä ole mitään pahaa.

Viime viikolla sorruin taas yhteen paheistani, kun hajamieliset silmäni löysivät kaupan lehtihyllyllä jotain, joka oli lähemmän tarkastelun arvoista. Kyllä, silmäni olivat tunnistaneet oikein, elokuun Ellen kannessa loikoili ystäväni Helena. Hän oli 90-luvun supermalleista minulle se ykkönen, joka tuntui elävänsä omanlaistaan elämää huolimatta siitä, että maailma halusi hänet kaikkialle. Hän vaikutti tavalliselta, vaikkei näyttänytkään siltä. Vieläkin vaikutelmani hänestä ovat samat, ja pidän hänen luovasta "jalat maassa" -asenteestaan. Hän on toiminut mallina, mutta lisäksi hän valokuvaa, suunnittelee vaatteita ja on omistanut vintage-liikkeen. Hän rakastaa ruokaa ja häntä luonnehditaan boheemiksi oman tiensä kulkijaksi. Ilmiselvästi menestys on osa häntä, ja hän on ymmärtänyt tämän. Siksi hänellä ei luultavasti ole tarvetta alleviivata itseään, ulkonäköään ja tekemisiään. Tai sitten, hyvin todennäköisesti, hän nyt vain on hyvä tyyppi. Vai eikö seuraava valokuvaaja Max Vadukulin luonnehdinta Helenasta osoitakin, että hänen on oltava hyvä tyyppi?

'She's confident in her beauty - she's not at all neurotic - and she has a strong idea of who she is. Some of the others were determined to get to the top, they were ready to sacrifice the lot. She sets limits. She doesn't like to be in the limelight all the time.'

Lue koko teksti täältä

Helena Christensen kuuluu siihen lokeroon elämässäni, joka koostuu niistä asioista, jotka tulevat ja tämän jälkeen pysyvät. Elämässäni on myös lokero nimeltä "tulevat ja menevät", mutta siihen kurkistamisen aika ei ole nyt. Palataan pysyviin. Helenan lisäksi siellä ovat muun muassa aikaisemminkin mainitut cowboyt ja intiaanit, ikuisesti ihmeellinen Italia ja liuhuvahiuksinen Nuno, jotka lähes kaikki ovat tuotteliaalla teini-iällä löydettyja ja sittemmin lopullisesti omittuja. Ilman sen kummempia laskutoimituksia suorittamatta käy selväksi, että nämä asiat ovat seuranneet elämässäini kauan. Ja epäilemättä tehneet elämästäni hippusen verran maagisempaa.

Ei kommentteja: