maanantai 30. syyskuuta 2013

Kadonneiden sanojen paluu

Olen viime viikot tyhjentänyt kotiani iltaisin ja viikonloppuisin yllättävällä puhdilla ja tarmolla. Isojen elämänmuutosten edessä energiaa ja voimia löytyy enemmän kuin uskoisi voivan olla olemassakaan. Tavaraa on lähtenyt ikeakasseittain kirpparille, osan omaisuudestani olen myynyt, osa jäi jo kesällä odottamaan paluutani uuteen kotiin ja osan olen lahjoittanut pois tai sijoittanut pitkäaikaislainaan.

Pakkaushommia tehdessäni löysin kauan kaivatun aarteeni, päiväkirjani. Se on ollut kadoksissa toista vuotta, ja sitä on kaivattu useana haikeana hetkenä. Se jolta on joskus kadonnut jotain niinkin henkilökohtaista ja omaa kuin päiväkirja tai kalenteri, tietää varmasti sen kylmän kauhun tunteen mikä kadotuksesta seuraa: "Mitä jos joku on löytänyt sen ja lukee sitä juuri nyt.?", ja vielä pahempaa: "Mitä jos en koskaan saa itse lukea sitä enää?".

Minun kauhun tunteet eivät ehkä olleet sieltä pahimmasta päästä, koska alitajunnassani oli heiveröinen tunne siitä, että en ole voinut kadottaa päiväkirjaani lopullisesti, vaan olen vain laittanut sen varmaan talteen. Ja näinhän asia oli. Se löytyi epämääräisestä laatikosta vielä epämääräisempien tavaroiden, papereiden ja esineiden peittämänä.

Kirja ei ole ihan perinteinen päiväkirja, vaan sieltä löytyy kirjoitusteni lisäksi muutakin piirustuksista italian kielen sanoihin ja kielioppiin sekä uusien ystävien viimeiselle sivulle kirjoittamia yhteistietoja. Sivujen välistä tipahti myös sileäksi litistynyt unikon kukka, viimeisimmältä Italian matkalta säilynyt. Joka tapauksessa tämä kirja on erityislaatuinen, koska sen sivuille on tallennettu elämäni onnellisimman kohtaamisen muistot, joita lukiessa tapahtumat alkavat elämään aina vain uudelleen. Sanat, jotka saavat muistot elämään, ovat liian arvokkaita kadotettaviksi.

Ei kommentteja: